Duunissa menee loistavasti. Viihdyn enemmän kuin missään muussa aikaisemmassa työssäni. Poikien on vain vaikea ymmärtää että olen töissä, on joka päivä yllätys etten olekaan kotona kun he saapuvat koulusta.
Tunnen korventavaa mielipahaa siitä että viihdyn työpaikallani, enkä ole kotona niinkuin aina. Toki tiedän mikä on todellisuus, terve äiti ja normaalit duunikuviot kuuluvat elämään, tämä on vain meille kaikille uusi ja opiskeltava asia.
Mutta.. kundit tietenkin ikäänsä kuuluvalla tavalla rähisevät keskenään ja iltaisin saan minäkin oman osani siitä. Niinkuin eilen. Jumalatonta painia juniorin kanssa kaikesta. Mikään ei mene hyvin, juniori kiihtyy läksyistä hysteriaan.
Päätin illalla ottaa pojan viereen, jos vaikka läheisyys rauhoittaisi, yhdessä nukkuminen on mukavaa.
Minä: Josko nyt rauhoituttaisiin? Tulisiko parempi mieli?
Juniori: joo..
M: Ollaanko kavereita?
J: Ei. Me ollaan perhe.
M: No mutta sinähän olet oikeassa. Me olemme perhe. Maailman paras perhe.
J: No ei me maailman paras perhe olla.
M: Kenellä sitten on maailman paras perhe?
J: Emmä tiiä.
M: No oltaisko me meidän maailman paras perhe?
J: Oltais. Me ollaan meidän maailman paras perhe.
Pieni hiljaisuus, kumpikaan ei liiku eikä puhu. Kunnes juniori ottaa käteni ja laittaa sen sydämelleen ja pitää itse ranteestani kiinni. Tunnen juniorin sydämenlyönnit kämmentäni vastaan. Pakahdun ja kyynelehdin hieman. Voiko mitään oikeasti rakastaa näin paljon..
Kunnes taas tänä aamuna, maailmanlopun rähinä päällä, tappelen ja huudan. Mikä helvetti on etten osaa tasapainoitella?
