Luke soitti eilen, puhelu kesti kaksi tuntia! Olen tyyni kuin… ja v*tut olen 
Kuinka joku voikin olla toisinto minusta? Kuinka joku voikin olla niin kuunneltavaa ja keskusteltavaa seuraa, voi pyhä jysäys!
Nyt sitten vaan rauhallisesti, ei mitään odotuksia, ei mitään lupauksia, ystävän äänenäkin maailman parasta kuunneltavaa..
Mutta sallittakoon pieni hetki riehakasta riemua?
Loma Espanjassa kuulostaa hienommalta kuin loma Teneriffalla. Propsit kaikille eläkeläisille jotka rakastavat aurinkoa ja ovat onnellisia saadessaan irtioton Suomen kylmyydestä.
Ei tarvinnut pitää sukkahousuja ja pihan altaalla sai muutamana päivänä ottaa aurinkoakin. Mutta voi itku sitä eläkeläisten ja tukisukkien määrää, puhumattakaan olkihatuista. Rakastan roomalaisten ylpeyttä olla taipumatta siihen turismin nuoleskeluun. Itsesi teet reissussa parhaiten tykö osaamalla paikallisia tapoja ja kenties edes muutamia sanoja kieltä. Mutta tuolla suomenkielisten ruokalistojen määrä oli loputon. Paikallisten yrittäjien nuoleskelu suomen kielellä ja fraaseilla oli surullista katsottavaa.
Paikassahan ei ollut mitään vikaa, olen hyvin kiitollinen vanhemmille tästä lomasta ja irtioton mahdollisuudesta. Ja aurinkohan on aina paras ystäväni ja lääkkeeni.
Mutta, kun minä kasvan isoksi, haluan viettää aikaani muualla kuin pelkästää kuolemaa kanssani silmästä silmään katsovien kanssa samassa paikassa jossa kaikki on valmiiksi pureskeltu. Haluan että elämässäni on haasteita loppuun asti ja että kanssani on kaikenikäisiä ihmisiä jakamassa kokemuksia, yhteisiä tai omiamme.
Kuuntelen ystäviltä saatuja musavinkkejä läpi ja ensimmäistä kertaa elämässäni todella kuuntelen sanoituksia. Musiikki on aina ennen ollut vain lävitseni kulkevaa virtaa ja tunteidensiirtoa. Aivan kuin silloin kun makaat hiljaisuudessa ja kuuntelen klassista musiikkia vain poimien nuotteja ja voimaa. Suppean katsantokannan omaavana olen unohtanut että niitä pieniä tarinoita löytyy muualtakin kuin vain suurista kirjallisuuden klassikoista. Onhan jokainen meistä, kirjailijoista, muusikoista, taiteilijoista vain kaltaiseni ihminen joka käy paskalla, tuntee, kuulee ja luo elämänsä palaset kasaan, tavalla tai toisella.
Haluan löytää lisää omia tarinoita, tehdä ja muokata elämänkertaani ja sitä musiikkia jota kuulen.
Kieltäydyn edelleen olemasta harmaata massaa joka herää 20:n vuoden päästä tekemättömyyteen. Mutta mitä helvettiä tekisin? Kerään ihmisiä ympärilleni ja olen avoin uusille asioille, ja silti huomaan päätyväni vain typeriin tilanteisiin. En tapaa Luken kaltaisia miehiä missään, ovista ja ikkunoista saapastelee sisään verkkahousuisia Ferrari-miehiä jotka eivät matkusta eivätkä lue, joiden tärkein ominaisuus on poistaa lamaa ryyppäämällä. Kaikki se naiivi usko maailmaan ja ihmisiin ei jaksa pysyä minussa kauaa. Olenko turhan tyytymätön elämääni? Pitäisikö kiittää joka päivä siitä että on edes elossa? Olla kiitollinen lapsista ja heidän terveydestään? Tottakai. Mutta onko sen pakko riittää? SE EI RIITÄ MINULLE!
Lukesta tuli minulle pakkomielle. Kuinka jollakin on otsaa mullistaa maailmani ja jättää sitten myllerrykseen yksin?
Voi pyhä jysäys et ihmisellä voi olla mahtavaa!
Mutsihan tekee sitä lähtöä Espanjaan isän luo, ja siinä siivellä päästään poikien kanssa lentämään myös.
Osa 1.
Passissani on väärä nimi, lennot ostettava alle viikossa, pikapassin haun paikka. Maksaa 60 euroa plus uudet passikuvat. Ok, äiti siirtää mulle rahaa.
Osa 2.
Lapset samaan passiin, tarvitaan isän suostumus, treffit yhteispalvelupisteelle. Onnistuu.
Osa 3.
Täti luukulla kertoo että lapsia ei saa vanhempien passiin enää vaan että jokainen tarvitsee oman passin. Aijaaaaaaaaaaahas, ok. Puuttuu 120 euroa ja molempien poikien passikuvat. Veli tulossa mestoille, äiti siirtää toisen pojat passirahat veljeni tilille, veli lupaa maksaa lasten passikuvat ja isä toisen pojan passin. Okei.. NOT!!
Osa 4.
Passikuvasäännöt ovat tiukentuneet, täti suosittelee kuvauksia alan liikkeessä. Piipahdan katsomaan hintaa, 16 euroa per turpa. NOT. Päätän taipua kuuden euron passikuvakoppiin joka YLLÄTYS YLLÄTYS ei toimi. Njaah..Palaan valokuvausliikkeeseen maksamaan 48 euroa kuvista joita tarvitaan passeihin vain 1 kpl kullekin.
Osa 5.
Esikoinen on matkassa, juniori on tulossa koulusta. Käsken hyppäämään junaan ja kiirehtimään Myyrmäkeen. Myöhästyy ensimmäisestä junasta. Koska matkustaa pummilla, joutuu jäämään seuraavasta junasta seuraavalla pysäkillä lipuntarkastajien takia pois. Pääsee kolmannella junalla viimeisen pysäkinvälin. Hävettää.
Osa 6.
Rahat veljen tilillä, veli automaatilla. Tarjoaa tunnuslukua, väärin, väärin, väärin, väärin, “Korttisi on lukittu”. Aivan mahtavaa!! Veli pankkiin aukaisemaan korttia, päätyy sen jälkeen ajelemaan Myyrmäestä Vuosaareen, saapuihan poika toki ensin Myyrmäkeen Itäkeskuksesta, hakemaan oikeaa salasanaa koska pankissa on noin 6000 ihmistä ennen häntä rahannostotiskillä. Soittaa Vuosaaresta, nostan rahat, juoksen viemään passihakemukset ja jään odottamaan veljeä joka tulee noutamaan korttinsa. Plus että ei se lasten isä sitä rahaa siihen passiin sitten laittanutkaan, oli tili tyhjä.
Tulos: Vituttaa, rahat on loppu, ja säätietojen mukaan juuri perjantaina laskeutuessamme Espanjaan alkaa usean päivän vesisade.
Menneinä vuosina olen itkenyt niin paljon ettei sitä kyynelten määrää voi koskaan kukaan laskea. Katselin itseäni kylpyhuoneen peilistä, katsoen kärsimystäni, palaten kyynelten jälkeen tyynenä ja kylmänä jatkamaan hengittämistäni, vaivalloisesti. En ole itkenyt itseni takia aikoihin, mutta tänään päätin ettei minun tarvitse olla urhea.
Sänky jonka tyhjyydestä pitkään olen nauttinut, kääntäessäni kylkeä, nousikin minua vastaan aivan yllättäen. Mustan peiton ja tyynyn seasta minua eivät katsoneetkaan lempeät silmät vaan pelkkä synkkä väri valkoista seinää vasten. Se typerä viimeinen yö Luken kanssa muistutti minua siitä tunteesta jota olen joskus niin helvetin kauan sitten kokenut. Lempeästä hymystä, hellyydestä, vartaloiden yhteensopivuudesta ja siitä kuinka lämmin voi olla nukahtaa toisen syliin, ilman että aamulla yhtään hävettää vaikka kuola on poskella ja rähmät silmillä. Itkin. Itken vieläkin kirjoittaessani tätä. Enkä edes tiedä miksi. En Luken takia, en yksinäisyyden pelosta, ehkä vain puhtaasti kaipuusta toisen samanlaisen syliin. Kaipuusta siihen yhteenkuuluvuuden tunteeseen.
Tiedän että jos nyt kuolisin, minua surisivat monet ihmiset. Luojan kiitos siis en ole yksin, enkä tule koskaan jäämään yksin eikä elämässäni ole mitään surullista. Älkää siis ystävät säälikö minua, tai lohduttako, se että kyyneleet tulivat, on vain merkki siitä että minäkin toimin vielä. Minussa palaa se voima joka on ohjannut minua eteenpäin kurassa ja paskassa, voima joka työntää minua eteenpäin huomennakin, onnistumisia kohden.
Minut tavoittaa taas elämästä huomenna. En itke enää.
Neiti scrive (23:07):
Miksi ihmisissä pitää olla ominaisuus että ne välillä joutuu ihastumaan isosti? Se ei oo kivaa. Sillon sekoaa pää. Ja sit ihmiset on ihan outoja. Tai jotain. Ja kaikkee.
Mama scrive (23:08):
Siksi koska se voi johtaa myös vuosisadan rakkaustarinoihin
Neiti scrive (23:09):
Tai sit vaa sattuu ja kirotaan ettei enää koskaan ja vedetään lusikalla ranteita auki. Tai sit ei tapahdu MITÄÄÄÄÄÄN. Ja sit ihmiset on vaan sekasin pitkään ja hartaasti.
Mama scrive (23:09):
Mutta ei voi sanoa eläneensä jos ei ole suuria tunteita.
Neiti scrive (23:10):
Mut mä oon edelleen sitä mieltä että olis helpompaa ilman.
Mama scrive (23:10):
Ei se oo väärin.
Neiti scrive (23:10):
Mutta ei kivaa. Jos hakkaa paljon päätä seinään, voi tulla mustelma otsaan. Tai aivovaurio.
Mama scrive (23:11):
Mut sit on aina onnellinen!!
Neiti scrive (23:11):
Oot just tollanen. En leiki sun kaa enää.
No mä oon just tällänen. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Eikun.. Pää pystyyn ja menoksi, meidät on tehty kokemaan ja kestämään kokemuksia!
Mikäli olet Facebookin-käyttäjä, piipahda täällä
7.2.2009 Ilmaisia halauksia jaetaan ystävieni ja heidän ystäviensä toimesta klo 13-15. Kokoontuminen juna-aseman Sokoksen puoleisten ovien luona, ja siitä siirrytään eteenpäin, ja jakaannutaan osallistujamäärästä riippuen.
Halata voi silti ilman kokoontumis-ajojakin!
Muista myös HelsinkiMission vapaaehtoistyö, vaikka tunti kuukaudessa vanhuksille/nuorisolle/syrjäytyneille.
Rohkeutta kaksi päivää keränneenä laitoin viestiä (joidenkuiden anonyymiutta suojatakseni, keksin lempinimiä jotta voin tarinoida rauhassa) Lucky Lukelle ja kysyin olisiko mitään mahdollisuutta mun majoittautua viikonlopuksi hänen luokseen. Levottoman pojan sieluun kerkesin jo tutustua kolmen päivän aikana sen verran hyvin että tiesin vastauksen olevan jotain muuta kuin mitä haluaisin kuulla. Mutta olisinko voinut antaa itselleni anteeksi sen etten ota selvää olisiko minulle ollut tilaa Luken sängyssä, kainalossa tai keskusteluissa?
Ja sitähän se vastaus oli, ei, minulle ei olisi siellä tilaa. Hän oli kohdannut exänsä jonka kanssa tunteet eivät ole ohi. Kiitin rehellisyydestä ja mainitsin että vaikka hänen ihoaan en pääsisi koskaan enää jakamaan, niin mielelläni haluan kuunnella kaikkia hänen tarinoitaan ja asioita joita hän on oppinut minua ennen.
Olen elänyt kaksi parisuhdetta, kaksi avioliittoa. Toisen nuoruudenrakastettuni, lasteni isän kanssa. Kasvoimme erillemme ja tein järkyttävän huonoja valintoja. Toinen mieheni teki minulle todella pahoja asioita mutta opin ilmeisesti jotain hyvääkin. Minua on helppo osoittaa sormella “johan sinä olet kaksi kertaa ollut naimisissa, mikä vika sinussa on ja blaa blaa blaa”. Täytyy muistaa että nämä kaksi ovat myös olleet ainoat poikaystäväni.. no niin, eksyn taas aiheesta.
Kaikessa siinä pahassa mitä olen nähnyt ja kokenut, tai itsekin tehnyt, jaksan silti uskoa parempaan. Huonot hetkeni on minullakin olleet, mutta kuka helvetti jaksaa rypeä paskassa? Ei kiitos minulle, passaan vuoron eteenpäin.
Miksi siis en olisi kysynyt Lukelta haluaako hän vielä tavata minua? Torjunnasta huolimatta, olen vain onnellisempi. Maailmassa ON ihmisiä jotka jakavat intohimoni, harrastukseni, huumorintajuni sekä anaalisuuteni tietyissä asioissa. Mitä helvettiä? Maailma on avoin, ja juurikin minua varten!
Niin kauan kaipasin maalta kaupunkiin ja ihmisten ilmoille. Kuinka vähän minä mistään tiesinkään, mutta kaikkeahan se on kokeiltava ennenkuin jääräpää oppii. Nyt kun kaupungin valot ei enää houkuta yöjuoksuille, on todellisuus astunut silmille. Suloinen lähiömme, kuka helvetti siitä kirjoittikaan? Ostarilla ammuttiin esiteiniä, esikoiseni ryöstettiin päivännäöllä, naapurista poliisit hakevat kevlarit päällä avohoitopotilaan säännöllisesti laitokseen lomille, esikoisen luokkatoverin isää puukotettiin nyt uutenavuotena lasten nähden omalle pihalleen. Narkkareita, juoppoja, koppavia asemalla notkuvia esiteinejä, lähiöäitejä jotka eivät ilmaisista huorista juurikaan eroa.
Kyllähän minä sen ymmärrän että jokainen kaupunki kantaa helmassaan saastaa. Se nyt kuitenkin on fakta että paska pakkaantuu erilailla eri paikkoihin ja eri syistä. Minä haluan täältä pois, olen halunnut ja pyrkinytkin jo niin kauan. Esikoinenkin haluaa lunta ja kylätien tulevalle mopolleen. Jaksan uskoa että maalla tai “maalla” olisi erilaisempaa. Ja toisaalta, vaikka väärässä taas kerran olisinkin, ei se pahemmaksikaan voi mennä, eihän?
Toistaiseksi vahvinta sijaa pitää meikäläisen muuttotilastossa Oulu. Siellä on suku, ja näin ollen seuraa ja lastenvahteja. Kaupunki on iso, siellä voi käydä lukion loppuun ja mennä yliopistoon. Siellä on se Koo-kaupan kassaneidin virkakin odottamassa huikeaa urakehitystäni. Siellä on Yli-Iissä eno odottamassa suvunjatkettani mettälle ja joelle viemistä varten. Muhoksella on lasten toiset isovanhemmat. Tuttujakin on jo valmiina, vaikkei uusien ihmissuhteiden luominen minulle vaikeaa olekaan. Lentää se kone Oulustakin Roomaan. Joten.. mitä helvettiä mä sitten täällä keskellä paskaa vaan istun parkumassa?
Olen ratkaissut kuinka maailmaa hallitaan jatkossa. Jos on pakko sotia niin sotikoot aavikolla. Siihen tapaan kuin soditaan nakkikiskalla yöllä klo 0430. Se joka viimeisenä jää pystyyn, on voittaja.
Ängetkööt hullut aavikolle toisiaan ampumaan, annetaan takarajaksi 24h, ja katsotaan pistelaskutilanteessa kenellä on prosentuaalisesti eniten hengissä olevia sotilaita.
Harmi ettei tämä toimi käytännössä. Sydämeni vuotaa vertaa siviilien takia. Kuin myös sotimisen, tietenkin. Vituttaa olla niin naiivi aina.
